Yrjö Aukusti Wallinmaa ehti hoitaa Oulun hiippakunnan piispanvirkaa kesällä 1943 vain viisi viikkoa, ennen kuin hän joutui venäläisten partisaanien attentaatin kohteeksi Inarin Laanilassa. Hautajaisissa herätettiin kysymys muistomerkin hankkimisesta hänen muistonsa kunnioittamiseksi.
Hanketta rupesi toteuttamaan tuomiokapitulin asettama toimikunta, johon kuuluivat Lapin läänin maaherra Kaarlo Hillilä – hänen jälkeensä Uuno Hannula –, asessorit J. E. Hyötyniemi ja Toivo Kajava, Lapin rovastikunnan lääninrovasti Yrjö Aittokallio sekä Oulun diakonissakodin johtaja A. I. Heikinheimo. Hyötyniemi ja Aittokallio olivat olleet mukana samassa attentaatin kohteeksi joutuneessa postiautossa kuin Wallinmaa, mutta selvinneet siitä hengissä.
Toimikunnan puheenjohtajaksi tuli Hillilä ja sihteeriksi Heikinheimo, joka oli Kristillisen taideseuran Oulun osaston puheenjohtaja. Se kokoontui ensimmäisen kerran jo syyskuussa 1943 Rovaniemellä. Toimikunta aikoi ennen muuta kääntyä hiippakunnan seurakuntien puoleen, jotta ne ottaisivat tarvittavat varat talousarvioonsa.
Sodanjälkeisenä aikana toimikunta katsoi kuitenkin viisaimmaksi hankkeen siirtämisen sopivampaan ajankohtaan eikä siitä kerrottu tuomiokapitulin painetussa kiertokirjeessä, niin kuin oli aiottu. Maan uusi ulkopoliittinen asema, ennen muuta suhteet Neuvostoliittoon, nousi alkuperäisen hankkeen ja seurakunnille kohdistetun varainkeräyksen toteuttamisen esteeksi.
Ensimmäisenä vaiheena toimikunnan työssä oli, että hiippakunnan seurakunnat luovuttivat kesäkuussa 1948 järjestettyjen hiippakuntapäivien yhteydessä piispa Väinö Malmivaaralle piispansauvan, jonka hankkimisesta Kristillisen taideseuran Oulun osasto oli tehnyt aloitteen. Heränneille luonteenomaiseen matalakirkolliseen tapaan Malmivaara oli ollut aluksi hanketta vastaan, mutta sittemmin antanut ymmärtää, että hän kyllä ottaisi piispansauvan käyttöön.
Sauvan piirustukset laati helsinkiläinen arkkitehti Yrjö A. Vaskivuo; sen yläosassa olevat evankelistasymbolit olivat kuitenkin oululaisen taiteilijan Mikko Asunnan käsialaa. Sen valmisti nuori oululainen kultaseppä Eino Kärnä perimättä siitä palkkiota, mutta sai sillä kultaseppämestarin arvon.
Piispansauvan hankkiminen oli ollut vireillä jo piispa Wallinmaan lyhyeksi jääneellä kaudella. Hankkeeseen ei liittynyt mitään poliittisista suhdanteista johtuvia ongelmia. Oulun ja Kuopion hiippakunnat olivat ainoita, joilla piispansauvaa ei vielä ollut.
Piispansauvan korkeus oli kaksi metriä, josta hopeisen käyrän osuus oli 40 senttiä. Koristeena oli käyrän keskuksessa kultainen risti ja reunassa vehnänjyvä sekä alempana evankelistojen symbolit ja Pohjanmaan ja Lapin vaakuna-aiheet. Sauvan puinen osa valmistettiin Pohjolan poikakodin puusepänverstaalla Muhoksella tunturikoivusta, joka oli tuotu Inarista. Veljekset Åström lahjoitti valmistamansa nahkaisen piispansauvakotelon Kristillisen taideseuran Oulun osastolle.
Piispansauvahanke pystyttiin toteuttamaan lähes kokonaan ilman kustannuksia, koska kyseessä oli oululaisen J. H. Pekurin kultasepänliikkeen lahjoitus. Koko hankkeen hinnaksi laskettiin 420 000 markkaa (19 200 euroa). Lahjoituksia saatiin sittemmin lähes kaikilta hiippakunnan seurakunnilta.
Jäljellä olleet varat oli tarkoitus käyttää muistomerkin eli muistokiven toteuttamiseen Inarin Laanilaan. Sen suunnittelijaksi oli jo syksyllä 1943 valittu arkkitehti Gustaf Strandberg. Laaniojan eteläpuolella ja Sodankylän–Ivalon sodanaikaisen maantien itäpuolella sijainnut noin kolmen aarin suuruinen alue saatiin kertakaikkista nimellistä vuokraa (200 markkaa eli euro) vastaan metsähallitukselta. Lääninrovasti Aittokallio – Sodankylän, sittemmin Utsjoen kirkkoherra – ryhtyi muistomerkkiasiassa paikallisiin toimiin.
Muistokiven valmisti keväällä 1950 oululainen Tuomaisen kiviveistämö, jonka puoleen toimikunta oli kääntynyt jo syksyllä 1943, ja se pystytettiin paikalleen alkukesästä.
Paljastustilaisuus pidettiin kesäkuun 20. päivänä 1950. Paikalle oli kutsuttu Oulun tuomiokapitulin lisäksi kirkkohallitus, Lapin läänin maaherra, kaikki piispat, metsähallitus, Lapin postitarkastaja, Inarin kunta ja seurakunta, Lapin rovastikunnan kirkkoherrat sekä lehdistön edustajia. Oulun hiippakunnan ja Lapin läänin ulkopuolisia tahoja ei kuitenkaan ollut paikalla, mikä kertoi tuolloisten päättäjien poliittisesta varovaisuudesta.
Muistomerkin paljastuspuheen piti rovasti Hyötyniemi ja luovutussanat esitti rovasti Heikinheimo. Inarin kirkkoherra Mauno Aho otti seurakuntansa nimissä vastaan myöhemmin Piispankiveksi nimetyn muistomerkin ja sen alueen. Lisäksi puhuivat piispa Malmivaara ja maaherra Hannula.
Kun muistokiven hankkiminenkin toteutui vähäisin kustannuksin, tuomiokapituli luovutti Inarin seurakunnalle muistomerkkitoimikunnan esityksestä vielä 30 000 markkaa (1 200 euroa) sen kunnossapitorahastoksi. Loppuosan toimikunta esitti käytettäväksi hiippakunnan vähävaraisten seurakuntien kirkollisten taide-esineiden hankkimiseen Kristillisen taideseuran Oulun paikallisosaston esittämällä tavalla.
Näin koko muistomerkkihanke oli tarkoitettu olemaan ennen muuta Kristillisen taideseuran kunnianosoitus entiselle puheenjohtajalleen.
Rovasti Heikinheimo joutui kuitenkin toteamaan katkeransävyisesti, että kapituli oli luovuttanut loppurahat tuomiorovasti Väinö Helteen esityksestä Oulun tuomiokirkkoseurakunnalle piispa Wallinmaan haudan hoitamista varten.
Heikinheimo piti kapitulin menettelyä ”todella outona” ja uusi turhaan alkuperäisen esityksensä. Hän päätti kertomuksensa toimikunnan tuloksellisesta työstä sanoilla, jotka ilmaisivat vastakohtaansa: ”Kauniimmin tuskin on mitään toimikuntaa ´kiitetty´ piispansauvasta ja piispan muistomerkin hankkimisesta!”
Heikinheimo, joka oli 1945 siirtynyt Muhoksen kirkkoherraksi, kääntyi vielä keväällä 1952 tuomiokirkkoseurakunnan kirkkohallintokunnan puoleen ja pyysi sitä oikaisemaan asian taideseuran hyväksi. Kirjelmänsä Heikinheimo päätti edelleen kriittiseen sävyyn. Hänen mukaansa taideseuran asiantuntemusta oli saatu nauttia monissa Pohjois-Suomen seurakunnassa. Vapaaehtoista kirkkotaidetta harrastavan seuran kannalta tuomiokapitulin menettely tuntui kuitenkin ”erittäin epäviisaalta ja toimintahalua tyrehdyttävältä”. Kysymys oli ennemmin arvovallasta kuin käytettävissä olevista rahamääristä.
Oli selvää, että kirjelmä ei antanut kirkkohallintokunnalle aihetta lähteä purkamaan vanhaa päätöstä.
Hannu Mustakallio
Kirjoittaja on kirkkohistorian emeritusprofessori Itä-Suomen yliopistossa Joensuussa
[1] OMA OTA Ca: 93, 98, 101 Tklin ptk. 19.8.1943 § 15, 2.9.1943 § 39, 10.1.1948 § 109, 9.9.1948 § 7, 17.9.1950 § 69 (”Sauva”), 9.6.1950 § 40, 9.1.1951 § 24, 22.2.1951 § 34 (”Muisto”) ja 15.3.1951 § 11; OMA OTA Ea: 422 KD 12/1951, Muistomerkkitoimikunnan toimintakertomus (saapunut 4.1.1951) ja A. I. Heikinheimo Oulun tuomiokapitulille 24.3.1951; KTSOA Hc: 1 Piispansauvaa koskevia sekä Y. A. Wallinmaan muistomerkkitoimikunnan asiakirjoja 1943–1954 (toimikunnan ptk. 11.9.1943, Heikinheimon pitämä piispansauvan luovutuspuhe 27.6.1948, Heikinheimon kirjekonsepti virkaveljille 19.7.1948, metsähallituksen vuokrauspäätös 31.8.1949, toimintakertomuksen konsepti jälkikirjoituksineen vuoden 1950 lopulta, Heikinheimo Oulun kirkkohallintokunnalle 27.5.1952); YAW (vielä perikunnan hallussa, kopio Hannu Mustakalliolla) Kutsu muistomerkin paljastustilaisuuteen 20.6.1950 ja sen ohjelma; RT 36/10.9.1943, Muistomerkin pystyttäminen piispa Y. A. Wallinmaan murhan tapahtumapaikalle; OSYA OTSA K V 1: 7–9 Khall. ptk. 5.3.1951 § 7, 2.4.1951 ja 19.6.1952 § 3; Kaleva 21.6.1948, Oulun hiippakunnan piispa & 19.12.1948, Oulun hiippakunnan ensimmäinen piispansauva (molemmat leikkeet myös OSYA OTSA U: I: 1–2); Rimpiläinen 1983, 46-47.
Lue myös kirjoittajan artikkeli: Oulun hiippakunta viettää kaksinkertaista juhlavuotta