Oulu sai oman piispanistuimen, kun Kuopion piispanistuin siirrettiin kesäkuun alussa 1900 Ouluun. Kuopion hiippakunta oli aloittanut toimintansa elokuussa 1851, mutta sen perustamista koskeva keisarillisen majesteetin armollinen julistus oli annettu jo maaliskuussa 1850. Vaikka Oululla ei ollut mitään erityisasemaa ”pohjoisessa hiippakunnassa”, Oulun hiippakunta muistaa kuluvana vuonna paitsi Oulun 120-vuotiasta piispanistuinta myös Kuopion hiippakunnan perustamista 170 vuotta sitten.
Kuopion hiippakunta oli maan kolmas hiippakunta. Sitä vanhempia olivat läntinen eli Turun hiippakunta, joka oli perustettu 1276, sekä itäinen eli Porvoon hiippakunta, joka kantoi Viipuriin 1554 perustetun hiippakunnan perintöä. Pohjoinen Suomi oli ennen Kuopion hiippakunnan perustamista kuulunut Turun hiippakuntaan, vuodesta 1817 lähtien arkkihiippakuntaan.
Kuopion hiippakuntaa perustettaessa kiinnitettiin erityistä huomiota Lapin seurakuntien tarpeisiin, joita oli helpompi ottaa huomioon Kuopiosta kuin Turusta käsin. Normaaleja perusteluja uuden hiippakunnan puolesta olivat vanhojen hiippakuntien laajuus, väestön voimakas kasvu, odotettavissa olevat seurakuntajaot ja hallinnollisten tehtävien jatkuva lisääntyminen. Kuopion puolesta puhui ennen muuta siellä toimiva lukio, jollaista ei esimerkiksi Oulussa ollut, elettiinhän vielä niin sanotun lehtorikapitulin aikaa.
+ + +
Hiippakuntajaotus säilyi entisellään 1890-luvulle saakka, jolloin sen uudistamista ruvettiin pohtimaan muun muassa pappeinkokouksissa. Kuopion hiippakunnan synodaalikokous pidettiin 1890 poikkeuksellisesti Oulussa, ja se esitti Oulua uuden Pohjanmaan hiippakunnan keskukseksi. Kuopion hiippakunnasta oli pappeinkokouksen mukaan erotettava sen Oulun läänin puoleiset osat; Oulun lääni tarkoitti koko pohjoista Suomea.
Vuoden 1893 kirkolliskokous asettui kannattamaan viiden hiippakunnan mallia, jossa uusia hiippakuntia olisivat olleet Oulu ja ”itäinen hiippakunta”, jonka hallintopaikan ratkaiseminen jätettiin Venäjän-poliittisista syistä hallituksen tehtäväksi.
Lopullinen päätösvalta hiippakuntajaotusta koskevissa kysymyksissä kuului kuitenkin maan hallitukselle. Kirkko sai vain yhden uuden hiippakunnan, kun Savonlinnan hiippakunta aloitti toimintansa vuoden 1897 alussa. Siihen tuli kuulumaan muun muassa Kuopion hiippakunnasta erotettu Pohjois-Karjala. Kuopion kaupungin todettiin asetuksessa jäävän ”toistaiseksi” Kuopion hiippakuntahallituksen istuimeksi.
Kuopion hiippakunnan alueellinen supistuminen ja Kuopion jääminen entistä syrjäisempään asemaan nostivat vastaavasti Oulun osakkeita uutena piispankaupunkina. Kuopion piispana vuoden 1896 loppuun saakka toiminut Gustaf Johansson torjui kuitenkin jyrkästi oman siirtymisensä Ouluun: hän oli jo kärsinyt niin paljon kylmistä piispantarkastusmatkoista, että ei enää halunnut muuttaa pohjoiseen.
Hiippakuntamuutokselle antoi joka tapauksessa sytykkeitä Johanssonin siirtyminen Savonlinnan piispanistuimelle vuoden 1897 alussa. Hänen seuraajansa vaali puolestaan nosti syksyllä 1896 etualalle kysymyksen uuden piispan siirtymisestä Ouluun. Pääehdokkaita olivat käytännöllisen teologian professori O. I. Colliander ja Kuopion tuomiorovasti Johannes Schwartzberg, jotka molemmat ilmaisivat olevansa valmiita muuttamaan Ouluun. Valituksi tuli Colliander, joka kuitenkin tuli katumapäälle ja syytti oululaisia siitä, että he olivat johtaneet häntä piispanistuinkysymyksessä harhaan. Kuopiolaisten viivytystaistelulle antoi sivustatukea entinen piispa Johansson.
+ + +
Kun O. I. Colliander oli helmikuussa 1897 vihitty Kuopion uudeksi piispaksi, pohjalaiset avasivat kampanjan piispanistuimen siirtämiseksi Ouluun. Lähtölaukauksen ampui Paavolan kirkkoherra Wilhelm Malmberg toimittamassaan Hengellisessä Kuukauslehdessä.
Kuopio oli hiippakunnan eteläosassa sijaitsevana kaupunkina herännäisjohtajan mielestä täysin sopimaton piispanistuimen paikaksi. Oulun puolesta puhui kirjoittajan mukaan se, että kaupunki edistyi nopeasti aineellisessa suhteessa ja oli hengellisesti maan elävimpiä. Myös kaupungin koululaitos oli edistynyt ja kirkko sopi erittäin hyvin tuomiokirkoksi. Oulu oli sanalla sanoen Pohjanmaan henkisen elämän keskus.
Malmbergin kirjoituksen ilmestyttyä Oulussa pidettiin suuri kansalaiskokous, jonka oli kutsunut koolle joukko huomattavia pohjoissuomalaisia kirkonmiehiä ja maallikoita, muiden muassa lyseon rehtori Mauno Rosendal. Muutenkin lyseolla oli kokouksen järjestämisessä huomattava rooli. Rosendal toimi kansalaiskokouksen puheenjohtajana ja esitti toiveen, ettei maan hallitus sulkisi korviaan pohjalaisten toiveilta.
Kansalaiskokous valtuutti nelimiehisen lähetystön viemään anomuskirjelmän senaattiin. Kirjelmässä hanketta perusteltiin laajasti ja tunteenomaisesti vetoamalla niin Oulun läänin puoleisten seurakuntien määrään ja väkilukuun Savon puoleisiin verrattuna, papiston pitkiin synodaalikokousmatkoihin kuin piispantarkastusten merkitykseen syrjäseutujen kannalta.
Helsingin-matka tehtiin suunnitellulla tavalla. Kohta sen jälkeen Kuopioon levisi kuitenkin uskomattomana pidetty tieto, jonka mukaan pohjalaisten lähetystö oli käynyt ”kumartamassa” myös virkaa tekevää venäläistä kenraalikuvernööriä ja näin pilannut asiansa.
Senaatti pyysi anomuksen johdosta heti Kuopion tuomiokapitulin lausunnon. Kapituli asettui jyrkästi olevien olojen kannalle: ”Kuopion kaupunki on muutoin niitä keskuskohtia maassamme, jossa piispan istuin olisi toivottava olevaksi varsinkin kuin se siinä kerta on. Maallemme ja kirkollemme on siitä enämmin hyötyä kuin hiippakunnalle on siitä haittaa. Tuomiokapitulia ei missään tapauksessa voi sijoittaa semmoiselle paikalle, että sen sija kaikille osille hiippakuntaa olisi yhtä mukava.”
Senaatti alisti asian keisarille ja asettui kannattamaan pohjalaisten anomusta. Se viittasi Oulun merkitykseen Pohjois-Pohjanmaan kaupan, opetuslaitoksen ja hallinnon keskuksena sekä hiippakunnan pohjoisosien kehittymiseen. Helmikuussa 1898 annetulla keisarillisella julistuksella piispanistuin siirrettiin kesäkuun alusta 1900 lukien Ouluun.
Sitä vastoin hiippakunnan nimi säilyi toistaiseksi entisellään valtiopäiväjärjestyksen muuttamiseen liittyneiden perustuslaillisten syiden vuoksi. Oulun hiippakunnan nimeä ruvettiin käyttämään vasta vuonna 1923.
Päätös piispanistuimen siirtämisestä – kuopiolaisten ”helmikuun manifesti” – tehtiin vain vuosi Oulun kansalaiskokouksen jälkeen. Kokous saattoi lähinnä kiirehtiä piispanistuimen siirtohankkeen toteuttamista, joka oli käytännössä ratkaistu senaatissa jo aiemmin. Kuopiolaisten keskuudessa puolestaan vallitsi voimaton alistumismieliala.
+ + +
Keisarillinen julistus pani virallisesti liikkeelle käytännön valmistelut, jotta tuomiokapituli pääsisi muuttamaan Ouluun. Piispa Colliander pyrki saamaan tuomiokapitulille keskeisen paikan tuomiokirkon läheltä Kirkkotorilta. Hän halusi toteuttaa historiallisesti kauaskantoisen rakennushankkeen. Komean hiippakuntatalon rakentaminen Oulun hallinnolliseen keskustaan oli tarkoitettu ilmentämään tuomiokapitulin tasavertaista asemaa suhteessa kuvernöörin johtamaan lääninhallitukseen. Piispanasunto voitiin Collianderin mukaan sijoittaa tarvittaessa Merikosken rantaan Koskenniskaan.
Oululaiset eivät kuitenkaan näyttäneet panevan paljon painoa Collianderin toivomuksille. Nämä kokivat vielä ankaramman takaiskun, kun senaatti ilmoitti, että Kuopion tuomiokapitulin esitys oli ”tällä kerralla” jätetty ottamatta huomioon. Tuomiokapituli joutui aloittamaan Oulussa vuokratiloissa.
Piispa Collianderin ei loppujen lopuksi tarvinnut lunastaa lupauksiaan Ouluun siirtymisestä. Myös hän pelastui ”pakkomuutolta”, kun hänet nimitettiin arkkipiispaksi siirtyneen Johanssonin seuraajaksi Savonlinnan piispanistuimelle.
+ + +
Ensimmäisen Oulun piispan valinnasta käytiin talvella 1900 ennennäkemättömän kiivasta keskustelua. Ensimmäisen vaalisijan sai Kuopion tuomiorovasti Johannes Schwartzberg, mutta keisari nimitti piispaksi toiselta sijalta Lapuan kappalaisen Juho Rudolf Forsmanin (myöhemmin Koskimies). Schwartzbergin kohtaloksi koitui hiippakuntalehden kirjoitus, jossa hän oli anonut, että Jumala varjelisi keisaria jumalattomilta neuvonantajilta.
Oulussa ilmestynyt perustuslaillis-nuorsuomalainen Kaleva omisti kesäkuun 1. päivänä 1900 pääkirjoituksensa Pohjois-Suomen pääkaupungissa työskentelynsä aloittavalle piispalle ja tuomiokapitulille. Kaleva luonnehti päivää ”merkkipäiväksi Pohjanmaan hengellisessä elämässä”. Lehti päätti pääkirjoituksensa ylevästi: ”Pyydämme lausua piispan ja tuomiokapitulin virkamiehet tervetulleiksi Ouluun. Laaja työvainio kiitollisesti ottaa vastaan ne lisävoimat, mitä piispanistuin tuo tullessaan.”
- R. Forsman vihittiin juhlallisesti piispanvirkaan kaupunginkirkossa kesäkuun 28. päivänä 1900. Piispanvihkimykset eivät olleet vielä vakiintuneet sunnuntaipäivänä toimitettaviksi. Nytkin kyseessä oli arkipäivä.
Pohjoisen hiippakunnan piispanistuimen siirrosta seurasi, että Oulun kaupunki- ja maaseurakunnasta tuli tuomiokirkkoseurakunta. Lisäksi kaupunginkirkosta tuli tuomiokirkko. Ensimmäisen Oulussa toimitetun piispanvihkimyksen katsottiin vahvistaneen myös nämä muutokset.
Hannu Mustakallio
Kirkkohistorian emeritusprofessori, Itä-Suomen yliopisto, Joensuu
Kirjoittaja on käsitellyt piispanistuimen siirtoa Ouluun laajemmin hiippakuntahistoriassa ”Pohjoinen hiippakunta. Kuopion – Oulun hiippakunnan historia 1850 – 1939” (2009).
***
Lue myös Hannu Mustakallion artikkeli: Piispa Y. A. Wallinmaan muistokivihanke toi ”Piispankiven” Inarin Laanilaan (linkki artikkeliin)