Olen lähdössä ensimmäiselle kotikasteelleni ja hiljennymme vaimoni kanssa pieneen rukoukseen. 3-vuotias poikani liittyy seuraan ja kannustaa: ”Isi, kasta vaan!” Se on vahva viesti siitä, että tässäkin toimituksessa on kyse paljon itseäni suuremmista asioista.
Kasteperheen luona pöytä on laitettu koreaksi. Paikallista rieskaa, päälle poroa ja suolakalaa. Kakkuun on koristeltu marsipaanilla nukkuva vauva, eikä kukaan tohdi leikata juuri siitä kohtaa. Pohdimme yhdessä miksi juoda näistä siroista, mutta epäkäytännöllisistä juhlakupeista, joista saa vain siemauksen kerrallaan? Keskustelemme siitä miksi vaivautua arjen helppoudesta ja sunnuntaisesta verkkariaamusta tähän juhlaan? Leivinuuni hohkaa kastemaljan vieressä ja hikoilen albani sisällä. Vaikka olen vieraana täällä, näiden ihmisten kodissa, huomaan, että myös he ovat vieraana tässä juhlassa, jonka merkitystä koitan parhaani mukaan heille avata.
Nyt pari viikkoa vihkimyksen jälkeen huomaan, että yllättävän monissa tilanteissa jo pelkkä pappeus, papin puku ja toimitukset itsessään luovat erilaisten kohtaamisten puitteet. Kanssakäymisistä ei tarvitsekaan huolehtia tai miettiä niin paljon etukäteen. Lähinnä vain valmistaa itsensä siihen, että on kiinnostunut ihmisistä ja läsnä.
On ollut myös yllättävää, miten herkästi ihmiset saattavat uskoutua ja kertoa omista huolistaan papille. Mieleen tulee eräs tapaus jo ennen pappisvihkimystäni. Olemme muuttamassa edellisestä asunnostamme juuri tämän uuden työtehtäväni takia, kun vuokrayhtiön tarkastaja tulee katsomaan, onko kämppämme kunnossa seuraavaa asukasta varten. Kuultuaan, että minusta on tulossa pappi, näen kuinka jokin muuttuu hänen silmissään. Hän alkaa yllättäen kertoa eräästä lähipiiriään kohdanneesta asiasta. Kohtaaminen on nopea, mutta saa minut miettimään sitä kuuntelijan roolia johon olen pappina astumassa. Reitti papin luokse on jo olemassa. Perinteet ja kuva siitä mitä pappi tekee, minkälaisten asioiden kanssa hänen luokseen voi tulla, istuvat ehkä syvemmässä kuin olen ajatellutkaan.
Olen huomannut, että seurakuntalaiset myös itse ohjaavat pappia kohti niitä asioita, joita häneltä toivotaan. Paikallisen kappelin puuroaamussa vanhat rouvat tekevät tietä, kun tulen palauttamaan astioita: ”Mene sinä ensin, kun sulla on varmasti kiire.” Seuraavalla kerralla aloitan yhteisen hartautemme sanomalla, että minulla ei ole mihinkään kiire. Jään istumaan, kunnes ihmiset ovat lähteneet.
Heikki Kerätär
Seurakuntapastori
Kirjoittaja toimii seurakuntapastorina Rovaniemen seurakunnassa. Hänet vihittiin papiksi 2.11.2019.