Vielä pari viikkoa sitten kaikki oli kutakuinkin kohdallaan. Heräsin aamulla, käytin koirat metsässä ja sitten läksin töihin. Työssä kaikki oli tuttua ja turvallista. Kotona iltarutiinit ja harrastukset menivät entiseen tapaan. Nyt olen sitten istunut viikon vinttikamarissa pääasiassa kirjoitellen ohjeistuksia ja osallistuen verkkokokouksiin. Ainoastaan koirien metsälenkit ovat samaa kuin ennen. Paitsi, että metsässä tapaamiini tuttuihin koiranulkoiluttajiin on syntynyt kohtuullisen iso turvaväli.
Ihmisellä on taipumus pyrkiä jatkamaan elämäänsä totuttuun tapaan. Silloin elämässä tutuksi tullet kuviot toistuvat. Muutoksia on kohtuullinen määrä ja on helppo sopeutua niihin. Äkillinen kriisitilanne räjäyttää nämä totutut kuviot kertaheitolla ja alkaa sopeutuminen uuteen tilanteeseen. Olo saattaa äkkiä tuntua kovin epätodelliselta, kun tuttu ja totuttu katoaa ympäriltä.
Koronaviruksen aiheuttama kriisi ei ole iskenyt kerralla räjäyttäen tajuntamme, vaan se on hiipinyt vähitellen Kiinasta koko maapallolle. Aluksi kuului uutisia, jotka tuntuivat kaukaisilta. Sitten korona siirtyi Eurooppaan ja lopulta Suomeen. Viranomaiset ovat valmistautuneet tilanteeseen jo pitkään, mutta muuten ihmiset ovat voineet jatkaa elämäänsä kohtuullisen normaalisti maaliskuun alkupuolelle saakka.
Sitten koitti maaliskuu ja Suomen hallitus piti tiedotustilaisuuden. Aluksi tuli painavia suosituksia, jotka pian muuttuivat poikkeusolojen säännösten käyttöönottoon. Vaikka oma arki olikin vielä suhteellisen normaalia yhtäkkiä, oltiin tilanteessa, jossa järeät keinot ovat käytössä. Olisi tarve jatkaa arkea entiseen tapaan, vaikka samanaikaisesti viestitään, että kaikki on hieman poikkeavasti. Rutiinit eivät enää ole entiset.
Olisi helpompi ymmärtää, jos olisi kyseessä kriisi, joka näkyisi konkreettisesti raivoisana tuulena, räjähdyksinä tai todellisena puutteena.
Olisi helpompi ymmärtää, jos olisi kyseessä kriisi, joka näkyisi konkreettisesti raivoisana tuulena, räjähdyksinä tai todellisena puutteena. Mutta nyt vain odotamme jotain, joka ei vielä näy kovin voimakkaasti. Ihmiset reagoivat tähän vaiheeseen eri tavoin. Jotkut hätääntyvät, toiset valpastuvat ja jotkut torjuvat tilanteen jatkaen entiseen tapaan.
Miten olet itse reagoinut? Oletko hätääntynyt vai pidätkö koko varautumista turhana hössötyksenä. Useimmat meistä sijoittuvat välimaastoon: huolta on ja välillä tuntuu, että pelotellaan turhaan. Kriisitietoisuuden herääminen on hetki, jossa ihminen ymmärtää tilanteen vakavuuden ja alkaa toimia sen mukaisesti. Hän toimii, vaikka ei olisi itse suoraan uhattuna. Se on hetki, jossa ihminen ymmärtää, ettei ole kyse vain minusta, vaan meistä kaikista.
Tällä hetkellä kriisitietoisuutta tarvitaan erityisesti suhteessa ikääntyvään väestöön ja kriittisten alojen henkilöstöön. Kysymys ei ole minusta, vaan lähimaisestä, jolle tulisi turvata riittävä hoito ja resurssit. Tähän me voimme omalla toiminnallamme vaikuttaa. Nyt on myös tuttujen rutiinien väistyttyä, aika miettiä sitä, kuinka voimme tukea niitä, jotka ovat erityisesti ahdingossa tämän tilanteen takia juuri nyt tai vielä pitkään kriisin väistyttyä.
Kari Ruotsalainen
hiippakuntadekaani