Katselen muuria. Tuossakin on pieni, kiilamainen kivi puristuksissa kahden ison kiven välissä. Tukemassa isoja paikalleen, yhdistämässä, erottamassa? Paikallaan se kuitenkin on, tarpeellinen. Tai tuo rypäs pieniä kiviä, kun ei ole sattunut isoa ja yhtenäistä. Kuitenkin kaikki erilaisia, jotkut hyvinkin vähäpätöisiä, jotkut isoja, massiivisia. Jokainen tarpeellinen muodostaen vankan muurin Las Batuecasin karmeliittaluostarin pihapiirin ympärille erottaen sen muusta mailmasta omaksi mailmakseen.
Muurin katselu vie minut jostakin syystä vuosien taa. Camino de Santiagon ikiaikaisille poluille. Kuinka usein mieleni kulki ihmetellen sukupolvi toisensa jälkeen caminolla kulkijoita. Mikä sai heidät liikkeelle? Syyllisyys ja halu ja tarve sovittaa jotain? Kiitollisuus parantumisesta tai selviäminen onnettomuudesta? Halu kokea jotain py
hää, päästä pyhään paikkaan? Määrätty rangaistus jostakin rikoksesta; kulkemaan häpeäkaapu päällä koko matka?
Yhä uudelleen minulle on palautunut mieleeni yhteisöllisyys, jota koin. Huolenpito. Kun joskus lähes kilpailun omaisesti riennettiin päivän taivalta, jotta olisi saatu yösija, ehditty saamaan lämmin suihku, päästy hoitamaan pyykit lämpimällä vedellä ja sitten tulikin joku väsyneenä ja vähävoimaisen näköisenä: saithan hyvän petipaikan, minulla on tuolle perällä, rauhallisessa sopessa, mene toki ensin suihkuun ja pyykkäämään.
Tai kun vaimoni joutui jalkavaivojen vuoksi kulkemaan jonkun etapin bussilla ja junalla, kuinka hänen poistumisensa matkaseurasta huomioitiin; onko hänellä särkylääkkeitä, minulla on, entä sinun jalkasi, kun hän ei ole niitä hoitamassa, hieronko minä?
Kun saavun katutöitten runtelemalle reitin osuudelle, josta merkit ovat hävinneet, tulee paikkakuntalainen, minua joitakin vuosia vanhempi mies ja opastaa minut kirjaimellisesti reitille, jää vielä varmistamaan että varmasti huomaan reitin merkit. Huikkaa vielä ”buen caminon” ja heilauttaa kättään ystävällisesti.
Saavuttuamme Santiagoon joudumme normaalin turistisesongin pauloihin ravintoloitten sisäänheittäjineen, matkamuistorihkaman kaupustelijoineen. Tässäkö tämä nyt on? Pyhiinvaellus oli muutenkin muuttunut loppumatkasta turistirysäksi, jossa vallitsi kaikenmailman markkinahumu. Alkutaipaleen rauha, levollisuus ja keskinäinen huolenpito olivat tipotiessään. Meitä oli varoitettu. Ystävämme, joka vaelsi saman reitin vuotta aikaisemmin, kertoi kokeneensa samaa.
Onneksi olimme päättäneet jatkaa matkaa Finisterreen. Kun lähdimme Santiagosta, näimme joitakin tuttuja vaeltajia matkan varrelta. Heidän tapaamisensa myötä palasi matkan alun yhteisöllisyyden tunne. Vaikka emme olleetkaan enään pyhiin vaeltamassa, olimme kuitenkin pyhällä matkalla.
Heikki Kaikkonen