Nainen, joka jututti minua kaupungin bussipysäkillä, kysyi, miksi minulla on risti kaulassa. Olenko joku uskovainen? Ilahduin. Kerrankin joku kommentoi spontaanisti, kysyi uteliaana. Tuntui tutulta.
Ikävää , että henkilö, jonka kanssa sain minuutin spontaanin keskustelutilanteen, oli päihtynyt. Juttelimme muutaman lauseen verran, sen minkä ehtii ennen bussin tuloa. Nainen ehti kertoa, että hänen lapsuusnaapurissakin asui uskovaisia. Noustessani bussiin minulla oli epämääräinen olo.
Ennen tätä bussiin nousemista asuin reilun vuosikymmenen Itä-Afrikassa ja siellä opin, että uskonnoista puhutaan. Ei niin, että puhutaan siitä erikseen vaan niin, että uskonto kuuluu puheessa, puhuttiinpa sitten säästä tai säästämisestä. Jos puhuisimme näin suomessa, menisi keskustelumme bussipysäkillä suunnilleen tähän tapaan:
– Rouva, anteeksi mutta minua kiinnostaa tietää, missä paikassa rukoilet?
– Minäkö?
– Niin kun teillä on tuo x-seurakunnan (mainos)paita.
– Käyn Luterilaisessa kirkossa, niitä on tässä lähellä (viitotaan suuntiin, joissa kirkkoja on) Tervetuloa!
– Kiitos kutsusta. Minä käyn Rauhanyhdistyksellä (viitotaan suuntia), meillä on seurat tänään. Äiti on leiponut sinne ja menen auttamaan myymisessä.
– Onpa hänellä hyvä poika, Jumala sinua siunatkoon!
Tähän väliin kysyjän kaveri haluaa puuttua myös keskusteluun. Hän laskee jääkiekkovarusteensa maahan, oikaisee itsensä ja sanoo;
– Minä käyn vapaakirkolla. Soitan bändissä bassoa (ylpeä ääni).
– Voi että on hienoa, upeaa, kun kaikki uskomme Jumalaan!
– Tervetuloa, meillä alkaa nuorten raamattuseminaari illalla, tässä (kaivaa laukkua) on siitä esite. Meillä on hyviä puhujia, tervetuloa!
– Oijoi, kiitos paljon. Minä laulan kuorossa ja meillä on harjoitukset tänään mutta tulen jonain toisena päivänä. Harjoittelemme ekumeenisen rukousviikon Jumalanpalvelukseen esitystä. Jumala sinua siunatkoon. Jumala on armo! Ai, minun bussini tulee. Jumala on suuri!
– Aamen! Turvallista matkaa, Jumala sinua siunatkoon!
– Hyvää päivänjatkoa!
Niin. Itä – Afrikassa uskonnot tulivat vastaan ja olivat läsnä yhtä paikalleen kuuluvana kuin torimyyjältä ostettavat hedelmät, autoani tankkaava dieselinmyyjä, porttia kolkuttava roskakuski ja lapsen näytelmäharjoituksista vakaumuksellisista syistä vapautettu koulukaveri sekä oma ystäväni, joka ei tullut meille koskaan perjantaisin vakaumuksellisista syistä. Toisen ystävän kanssa kävimme englanninkielisessä anglikaanisessa messussa, jos en ollut omassa Luterilaisessani töissä.
Uskonto on ollut, ja se on kuulunut kaikille. Olen saanut osallistua arkipäivän teologiseen keskusteluun miettimättä, voiko puhua. Sehän kuuluu kaikille, ei sitä tarvitse varoa. Se kuuluu smalltalkissa ja näkyy vaatetuksessa, muodissa. Sitä hengitetään.
Vein työparini kanssa nuoren rikoksentekijän, koulupojan, viranomaisten kuultavaksi. Suomeksi sanoisimme , että lähdimme moniammatilliseen yhteistyöpalaveriin. Kaupunginosan sosiaalitoimistossa, lastensuojelutyön osastolla eli konttiin rakennetussa toimistossa, jonka seinällä kullanvärinen suuri kello tikittää samaa aikaa kuin suomessa, vakava lastenvalvoja ojensi nuorta miestä tiukoin sanakääntein. Lopuksi hän huudahti ilahtuneena; ”Jumala rakastaa sinua!”. Hyvä huomautus, tuskin hän muuta rakkautta juuri olikaan kokenut. Selkeyttävä lause kaikenlaisen hankaluuden keskellä jäi soimaan kontin ilmaan.
Vastuumme puheestamme on meillä itsellämme. Myös vastuu siitä, kuinka siirrämme uskoon ja vakaumuksiin liittyviä asenteitamme eteenpäin. Jokaisella toista arvostelevalla, itseämme arvostelevalla ja toistemme uskonelämääkin koskevilla sanoilla on kuulijoita. Sanotaan, että pienillä padoilla on suuret korvat. Väittäisin vielä, että mitä pienempi pata, sen herkemmät korvat, rivien välistä tulkitsevat korvatkin se omistaa. Se omistaa myös silmät, jotka näkevät senkin, mitä me emme itse aina näe. Kun käytämme toisistamme yleisiäkin nimityksiä, jotka eivät alkuperältään rehellisesti pohdittuna olekaan positiivisia, siirrämme isiemme syntiä sukupolvesta toiseen. Sanomme pahaa lähimmäisestä, leimaamme hänet, eristämme hänet itsestämme, korotamme itsemme toisen yläpuolelle. Kova ja epämiellyttävä ajatus.
On todettu, että ihmisellä ei syyttä ole kahta korvaa ja yksi suu. Kysyn itseltäni tässä välissä, haluanko minä lapseni kopioivan minun asenne- ja puhetyylini kaikkine sävyineen. Rehellisyys tässä asiassa kiusaannuttaa.
Vapaus sanoa ja vastuu sanoista ovat kaksoset. Erottamattomat ja jos toinen ontuu niin toinenkin kärsii. Uskontokeskustelun ei pitäisi olla poikkeus. Kuormia ei tarvitse siirtää. Osoittaakseen kiinnostusta on hyvä olla positiivisesti utelias.
Olenko minä joku uskovainen? Oletko sinä joku uskovainen? Mukavaa, molemmat siis pidämme Jeesuksesta!
Uskonto kuuluu kaikille, ei sitä tarvitse varoa.
Pia Pyhtilä
Lähetystyön Asiantuntija
Suomen Lähetysseura
Artikkelikuvassa kulkue, kuva: Mikko Pyhtilä.