Tulevaisuus todeksi –koulutus innosti Torniossa pysähtymään perhekerhon äärelle, pohtimaan erityisesti niiden hengellistä sisältöä. Valtavat määrät lapsia ja vanhempia kokoontuu viikoittain yhteen, mutta mistä löytyvät oikeat sanat hiljentymisen hetkiin?
Tavoittavat perhekerhot kaipaavat uutta näkökulmaa
Päätimme lähteä kehittämään palvelumuotoilun keinoin jo olemassa olevaa perhekerhotoimintaa.
Nykymuotoinen perhekerho tuntuu toimivalta, sillä se kokoaa paljon perheitä ja osallistujia riittää viikosta toiseen. Ajankohdat eri toimipisteissä vaikuttavat toimivilta ja perhekerhojen kautta tavoitetaan jo nyt valtavasti vanhempia ja lapsia. On kuitenkin käytännössä huomattu, että aktiivisia kerhossa kävijöitä on vaikea saada aktivoitua mukaan mm. perhekirkkoihin. Siksi päätimme pysähtyä pohtimaan, löytyisikö perhekerhojen kehittämiseen sellaista näkökulmaa ja hartauksiin sellaista hengellistä syvyyttä, joka voisi aidosti tarjota kerhoväelle jotain evästä.
Perinteisesti perhekerhoissa toiminnan jäsentäminen on lähtenyt liikkeelle siitä, millaista toimintaa, leikkiä ja hiljentymisen taitoja lapsille tarjotaan. Tällä kertaa huomiomme kiinnittivät kerhot, joihin osallistuu pääasiassa hyvin pieniä lapsia vanhempansa kanssa. Pyrkimyksemme on lähteä kartoittamaan juuri tällaisten ryhmien tarpeita ja sitä kautta kehittämään niitä erityisesti vanhempia silmällä pitäen. Jatkuvana pohtimisen ja kehittämisen aiheena ovat olleet erityisesti perhekerhojen hartauksien sisällöt. Mistä puhutaan, kenelle puhutaan, millä tavalla puhutaan ja mitä tekemistä sillä on arkitodellisuuden kanssa? Miten evankeliumin sanoman voisi tuoda lähemmäs perheitä? Mikä on olennaista? Millä tavalla kirkkovuosi liittyy yhteen juuri näiden, koolla olevien ihmisten elämään? Mitä ja miten kannattaisi puhua, jotta pieni puhumaton lapsi voisi ymmärtää ja jotta myös vanhempi voisi saada itselleen ajattelemisen aihetta?
Elämä pienten lasten kanssa pyörii hyvin pitkälti päivästä riippumatta syömisten, nukkumisen ja leikin ympärillä. Siis arjen. Kiinnitämme huomiota lasten tarpeiden lisäksi nyt ennen kaikkea vanhempiin sekä heidän ja lasten välisiin suhteisiin. Kasvun ja vanhemmuuden ilot ja haasteet ovat läsnä heidän jokaisessa arkipäivässään, ja nousevat esiin väistämättä myös perhekerhon yhteisissä hetkissä.
Hartaus keskustelun herättäjänä
Miten rukous- ja hartauselämä voisi parhaalla mahdollisella tavalla tukea tämän vanhemman ja lapsen välisen rakkauden ja huolenpidon olemassaoloa ja säilyvyyttä? Millä tavalla perhekerhot voisivat tukea vanhempien jaksamista haastavan arjen keskellä? Millä tavoin rukous- ja hartauselämä ottaa huomioon arkielämän pienet ilot? Tällaisista kysymyksistä käsin aloimme pohtimaan, mitä nykymuotoisissa hartauksissa voitaisiin tehdä toisin.
Pohdimme, että perhekerhohartauksien tärkein tehtävä on pitää esillä hengellistä sanomaa, tuoda Taivaan Isää lähemmäksi ja toisaalta myös opettaa pienille kristittyjen yhteistä kulttuuria. Toisaalta sen toivoisi olevan hetki, jossa oman elämän saisi huoletta jättää suurempiin käsiin ja jatkaa arkea hieman kevyemmin mielin ja rohkeimmin askelin. Silti huomasimme, että usein hartauden aihe käsittelee joko käsillä olevan kirkkovuoden ajan sanomaa tai jotain yksittäistä Raamatun kertomusta, joka löytyy hyvin kerrottuna Lasten raamatusta. Siksi heräsikin kysymys, miten hartauteen kokoontuvan seurakunnan elämään voisi saada aidon kosketuksen.
Avoimessa ryhmässä, jonka osallistujat tai kokoonpano vaihtuvat viikoittain on vaikea saavuttaa sellaista luottamuksen tasoa, jossa jokainen voisi rohkeasti tuoda jaettavaksi omia haasteita ja vaikeuksiaan oma-aloitteisesti esille. Sitä ei myöskään ole luontevaa edellyttää osallistujilta. Tässä kohti työntekijän rooli onkin äärimmäisen keskeinen. Perhekerhossa vanhempia voi tukea ottamalla puheeksi aiheita, joiden tiedetään olevan lapsiperheiden elämässä haastavia, mutta joita kaikki eivät välttämättä rohkene sanoa ääneen.
Yksi puheeksi ottamisen keino on juuri hartauksien avulla. Hartauksien aiheet jäävät luontevasti elämään kahvipöytään, johon hartauden jälkeen kokoonnutaan. Toteutuuko vanhemmuuden tuki parhaalla mahdollisella tavalla juuri hartauksien kautta? Ei toki yksinomaan, mutta se on yksi luonteva hetki perhekerhossa, jossa työntekijällä on jotain konkreettista tarjottavaa paikallaolijoille.
Tuntui siis tärkeältä kuulla, mitä perhekerhoon osallistujien mielessä liikkuu. Päätimme laatia kyselyn, jonka pohjalta saisimme vastauksia siitä, millaisia teemoja olisi hyvä nostaa esille. Kysely oli helppo toteuttaa joko kirjallisesti tai keskustellen. Pidimme tärkeänä mahdollisuutta anonyymiyteen, sillä omien haasteiden ääneen sanominen ei ole aina helppoa, varsinkaan vaihtuvassa ryhmässä.
Kysely vahvistaa aavistuksen
Lähdimme liikkeelle muotoilemalla mahdollisimman yksinkertaisen kyselyn, jolla saisimme kartoitettua niitä arkielämän huolia ja haasteita, joihin vanhemmat kaikkein kipeimmin kaipaisivat tukea. Kyselyt toteutettiin Tornion seurakunnan perhekerhoissa.
Kysely koostui kolmesta kysymyksestä.
1. Valvottaako jokin öisin?
2. Saat vuorokauteen yhden ylimääräisen tunnin? Mihin sen käytät?
3. Mieti kulunutta viikkoa. Millaiseen hetkeen olisit kaivannut jonkun auttamaan?
Kyselyn tulokset toivat näkyväksi sen, mitä olimme jo osanneet aavistella. Jaksamiseen liittyvät teemat nousivat esiin lähes jokaisessa vastauksessa. Suurin haaste kyselyn perusteella vaikuttaisi olevan oman ajan puute, jota kaivattiin mm. omiin harrastuksiin, nukkumiseen ja liikuntaan. Lapset valvottavat, mutta niin tekevät myös tekemättömät työt, tulevaisuus ja stressi. Eniten apua vanhemmat kaipasivat arkipäivän askareisiin, lasten hoitoon, kotitöihin ja ylimääräistä käsiparia auttamaan lähes ihan mihin tahansa arjen tilanteisiin.
”Johtavatkohan nämä mihinkään”, jäätiin kyselyn jälkeen pohtimaan. Konkreettisen avun ja levähtämisen tarve on ilmeinen, mutta millaisia keinoja perhekerhoissa voisi olla tarjottavana? Apukäsiä kerhon aikana tarjotaan jo nyt luontevasti ja se kuuluu oleellisesti asiaan. Mutta onko jotain muita mahdollisuuksia?
Toinen kysymys, joka heräsi vastausten myötä oli se, missä määrin ja millä tavalla on sopivaa puhua vanhemmuuden haasteista lasten kuullen? On tärkeää pitää mielessä, ettei ketään loukata tai syyllistetä. Useimpia arkielämän asioita voidaan lähestyä positiivisen kautta. Rohkaisu ja kannustaminen ovat tärkeitä lähestymistapoja, oli sitten kyse lapsista tai aikuisista.
Kyselyn tulosten jälkeen oli helppo todeta, että tällä hetkellä perhekerhojen hartauksilla oli hyvin vähän kosketuspintaa niihin asioihin, joita vanhemmat kantavat mukanaan tullessaan kerhoon.
Näkökulmaksi lapsista oppiminen
Lapset ovat tärkeässä osassa perhekerhossa. He ovat se syy, mikä saa vanhemmat hakeutumaan yhteen. Voisiko itse lapsi olla se, jota me aikuiset hartaudessa katsomme, tutkimme, ihastelemme ja ihmettelemme? Entä jos vanhemmuus ei ole suoritus, pieni ajanjakso joka tulee suorittaa kunnialla, vaan Jumala onkin heittänyt siihen asemaan, jotta saisi oppia jotain uutta itsestään, toisista tai rakkaudesta? Miten vanhemmuudesta voisi oppia paremmin nauttimaan ristiriitaistenkin tunteiden keskellä? Miten vanhemmuuteen voisi pysähtyä ja sitä kautta ihmetellä elämän kauneutta?
Jeesus puhuu lastenkaltaisuudesta. Taivasten valtakunta on lastenkaltaisten. Joka viikko kerhossa kokoontuu valtava määrä lapsia, pieniä ihmisiä, joista jokainen on ainutlaatuinen omalla tavallaan. Voisiko aikuisilla olla jotain opittavaa perhekerhoon tulevien lasten kautta? Entäpä jos emme aina yrittäisi opettaa lapsia (varsinkaan pieniä, jotka eivät vielä osaa edes puhua tai jotka eivät jaksa montaa minuuttia pidempään keskittyä) vaan pysähtyisimme ihmettelemään lasta ja sitä, mitä Jumala heidän kauttaan meille aikuisille puhuu? Voisiko sieltä myös ammentaa voimaa, jos arki tuntuu raskaalta? Entä mitä siitä seuraisi, jos lapsi saisikin olla ihasteltavana, huomion ja kiinnostuksen keskipisteenä?
Uskon ytimessä on kyse rakkaudesta. Vanhemman ja lapsen välinen rakkaudellinen suhde on vaalimisen arvoinen. Siihen on lupa pysähtyä ja siitä saa nauttia. Rakkaus ei ole aina helppoa ja siihen liittyy aina ristiriitoja. Mitä tarkoittaa armo suhteessa vanhemmuuteen? Mitä ovat anteeksi pyytäminen ja anteeksianto? Usein lukkiudumme ajattelemaan, että ne ovat käsitteitä, joita lapsille pitää opettaa. Mutta harva aikuinenkaan ymmärtää niitä kovin syvällisesti, ja vanhemmuus tuo näihin jälleen uuden ja vaikean tulokulman. Lähimmissä ihmissuhteissa punnitaan se, miten toimitaan rakkaudellisesti. Miksi siis mennä merta edemmäs kalaan?
Yhtäkkiä olemmekin syvällä kysymyksessä, mitä tarkoittaa kristillinen kasvatus perhekerhossa. Ketä kasvatetaan ja miten? Usein on totuttu ajattelemaan, että lapsilla on paljon opeteltavaa, jotta heistä saadaan koulittua kunnon kristittyjä. On opittava raamatunkertomukset ja sitä kautta koko yhteinen perintö. Kirkkokulttuuri on tärkeä omaksua jo varhain. Perinteisillä raamatunkertomuksilla on toki yhä paikkansa. Mutta onko se paikka juuri perhekerhossa ja jos on, niin missä muodossa? Voisiko kristillistä kasvatusta olla se, että kotoa ja kerhosta saa mallin luottamuksesta ja rakkaudesta, turvallisuudentunteen ja toivoa elämään. Seurakunnan työntekijöillä on tärkeä tehtävä tukea vanhempia näiden asioiden eteenpäin viemisessä. Tällaisten teemojen käsitteleminen perhekerhoissa voisi olla enemmän kuin paikallaan.
Käytäntö asettaa suurille suunnitelmille rajat
Toteutimme kevään aikataulun puitteissa yhden perhekerhokerran ottaen huomioon uuden tulokulmamme. Tulevaisuus todeksi –koulutusprojektimme tarkoituksena ei ollut kertahartaudella tyhjentää pajatsoa ja muuttaa kaikkia käytäntöjä, vaan toimia ennemminkin ajattelun peilinä ja etsiä virikkeitä tulevia kokonaisuuksia ajatellen. Siksi toteutimme vain yhden yhteisen hartauden, jonka kohdensimme juuri vanhemman ja lapsen välistä suhdetta silmällä pitäen. Hartauden ajankohta sattui juuri sopivasti äitienpäivän alle.
Kokeilun aikana emme tuoneet osallistujille mitenkään ilmi sitä, että olemme tekemässä ”jotain uutta ja kokeiluluontoista”. Emme myöskään keränneet palautetta sen enempää kuin tavallisestikaan. Kuitenkin huomion kiinnittäminen omiin toimintatapoihin sai aikaan hyviä huomioita, jotka varmasti tulevaisuutta varten jäävät itämään ja tuottamaan jotain uuttakin.
Lienee ikuisuushaaste löytää hartauteen sellainen muoto, että se nappaa myös levottomimmankin lapsen (ja aikuisen) huomion. Monipuolisiin toteutuksen tapoihin on yhä uudelleen kiinnitettävä huomiota. Liike, yhdessä tekeminen sekä sanojen ja olemisen välinen harmonia täytyy löytää joka kerta uudelleen. Olisiko hartaushetkistä kuitenkin mahdollista saada pitkäjänteisellä työllä luotua levollinen rauhoittumisen ja levähdyksen hetki? Tähän emme vielä tälläkään kertaa saaneet kehiteltyä patenttiratkaisua, mutta ehkä yksi avain voisi löytyä juuri vanhemman ja lapsen välisestä yhteydestä, jota hartaushetkissä kannattaisi hyödyntää.
Jokainen lasten kanssa hartaushetkeä viettänyt tietää, että useammin kuin lähes aina on sovellettava tilanteen mukaan. Tilanteet, läsnäolijat ja tunnetilat voivat vaihdella hyvin nopealla tempolla. Heräsimme miettimään sitä, mikä hartaushetkessä on ns. luovuttamatonta, se mistä ei tingitä. On hyvä, että on olemassa selkeät raamit, joiden puitteissa osallistujat oppivat hahmottamaan hetken kulun. Alkurutiinit (kynttilän sytytys yms.) ja kerhon oma rukous säilyttävät suosionsa kerta toisensa jälkeen. Niistä on siis hyvä pitää kiinni. Mutta entä kaikki muu?
Vanhemman näkökulmasta on tärkeä saada kokemus siitä, ettei oma lapsi ole ”vääränlainen” tai ”häiriköi” yhteistä hetkeä. Koska kyselymme perusteella monet arjen haastavat tilanteet liittyvät nimenomaan lasten olemisen intensiivisyyteen, pohdimme, voisimmeko hartaushetkessä opetella katsomaan niitä hetkiä niiden korvaamattomuuden kautta. Miten hartaushetkestä saisi luotua tilanteen, jossa vanhempi ja lapsi ovat yhteydessä toisiinsa niin, että molemmat saisivat kokea kiitollisuutta toisistaan ja iloa yhdessä olemisesta? Kiitollisuustaitojen oppiminen tuo tutkitusti voimavaroja haastavienkin tilanteiden keskelle.
Kokeilumme perusteella tajusimme, miten perinpohjaista muutosta omassa ajattelussa ja toimintatavoissa on käytävä. On käytettävä aikaa uuden ideointiin ja paneuduttava vielä entistä enemmän sisältöjen suunniteluihin. Millaista materiaalia tällaisten teemojen käsittelyyn on käytössä? Millaisia uusia menetelmiä olisi mahdollista ottaa käyttöön? Uuden suunnittelulle ja ideoinnille ei työn todellisuudessa ole aina ylen määrin aikaa käytettävissä, mikä on myös hyväksyttävä. Innostumisen siemen on kuitenkin lähtenyt itämään.
Tulevaisuus löytyy iduillaan olevista ajatuksista
Toteuttamamme projekti antoi meille paljon ajattelemisen aihetta. Muutamia (ikuisuus)kysymyksiä jäämme edelleen pohtimaan:
Entä jos arkitodellisuudesta nousevat teemat olisivatkin kysymyksiä, joihin Raamattu voisi tarjota olennaisia näkökulmia?
Entä jos vanhempien ja lasten välinen suhde nähtäisiin kristittyjen välisen lähimmäisenrakkauden valossa? Miten se muuttaisi tapaa, jolla näemme vanhemmuuden?
Entä jos arkielämän haasteet olisivatkin rukouksen aiheena?
Voitaisiinko samaa tapaa soveltaa laajemmin myös muuhun perheille suunniteltuun toimintaan, kuten perhekirkkoihin?
Jäämme pohtimaan, mitä annettavaa voisi olla lapsityön ja diakonian välisellä yhteistyöllä, jota parhaillaan kehitellään Torniossa. Jaksamisen kanssa kamppailevia vanhempia varten on keksittävä jotain apukeinoja, jos haluamme ottaa vakavasti sen, mitä tavoittamamme ihmiset kaipaavat. Tätä jäämme edelleen työstämään.
Yksi projektimme tärkein huomio oli se, että jo nyt viikoittain valtava määrä vanhempia lapsineen tulee seurakunnan yhteyteen etsimään yhteyttä toistensa kanssa. Miten upea asia se onkaan! Meillä on jo ihmiset, joita tavoitamme. Parhaimmillaan perhekerhosta voi löytyä korvaamatonta vertaistukea, matalan kynnyksen kuuntelija isoille ja pienille murheille sekä turvallinen paikka seurakunnan yhteydestä – myös vanhemmalle. Sitä suuremmalla syyllä onkin hyvä aika ajoin pysähtyä pohtimaan, miten sen tilaisuuden käytämme. Ei tarvitse kehitellä erityisyyksiä tai sirkusta. Riittää, kun keittää kahvit ja mahdollistaa hengähdystauon, ottaa puheeksi vaikeitakin asioita, antaa tilaa pienelle rukoukselle ja sen jälkeen avaa korvat. Jossain siellä hetkien väleissä myös Pyhä Henki taitaa toimia.
Jonna Tolonen, Seurakuntapastori, Ylitornion seurakunta
Elina Snellman, Lastenohjaaja, Tornion seurakunta