On aamu. Hyvä helteinen kesäpäivä on jälleen puhkeamassa eilisten päälle. Kuiskaan lyhyen aamurukoukseni: ”Herra, kiitos tästä päivästä. Tapahtukoon tänään Sinun tahtosi.”
On ollut aikaa. Olen saanut tutkia pontimiani ja valintojani. Kiitän myös menneisyydestäni, sillä ilman menneisyyttä tätä aamua, eikä minuakaan olisi, enkä olisi sellainen kuin tänään tulen olemaan. En ole tyydyttävä, olen kiitettävä, kuten meistä jokainen, joka elää menneisyydestään vapaana, mutta sen kanssa ja siitäkin kiitollisena.
On siis aamu. Yksi ainutkertainen elämän aamu. Mitä sitten on tapahtunut, mitä olen tutkittuani löytänyt? Sen, että olen ollut liian suvaitsevainen. Vapauteni ja itsekeskeisyyteni tähden olen sortunut liialliseen suvaitsevaisuuteen. Jos jotain tänään taidan, niin tahdon eroon suvaitsevaisuudestani. Herra, auta minua! Taistele kanssani.
On yhä aikaa. Suvaitsevaisuuteni tähden olen pokkuroinut ja mielistellyt huomionarvoisia ja huomionhakuisia ihmisiä. Siihen on ollut syynsä, olenhan toivonut heistä itselleni hyötyä. Toiveeni ovat saaneet suvaitsevaisuuteni kukkimaan kauniisti kuin horsmapellon. Mutta mitä sitten olen suvainnut?
On uusi aamu, vastauksia vaille valmis päivä. Niin mitä olen suvainnut? Itseäni olen suvainnut. Eniten olen suvainnut itseäni. Olen tehnyt suvaitsevaisuudestani lakini ja maalini. Olen luvannut muuttua ja kasvaa, mutta mitään ei tapahdu, koska en suvaitse muutosta itsessäni. Suvaitsen sitä, mitä olen, en sitä, miksi minun olisi muututtava. Sitä vastoin se, mitä vaadin ja edellytän, on, että te muututte, jotta voisin suvaita teitä. Keitä te sitten olette? Te olette suvaitsevaisia minun suvaitsevaisuuttani kohtaan. Näin minä en muutu, eikä mikään muutu, koska tekään ette muutu, sillä tällaisina me suvaitsemme toistemme suvaitsevaisuutta.
”Tänään en suvaitse itseäni.”
Mutta meillä on aikaa muuttua! On pakko muuttua tai sitten kuoltava. On lakattava suvaitsemasta sitä, mitä on suvainnut itsessään. Suvaitsevaisuudestani itseäni kohtaan olen kärsinyt. Siitä on seurannut vain tekopyhyyttä ja hurskastelua tai sitten vaikenemista ja vastuista vetäytymistä. Ja teille on käynyt samoin, meillä on paha mieli, koska pelkäämme häpeää ja pahaa enemmän kuin Jumalaa. Te olette tehneet suvaitsevaisuudesta synnin, johon minä olen langennut. Keitä te olette? Te olette se todellisuus, jossa minun on helpointa elää itseäni suvaiten. Teitä ei enää ole, mutta tekonne ja oppinne elävät edelleen tulkintoina.
Mutta tämä aamu voi muuttaa kaiken uudeksi, koska muuta ei ole edessäni kuin tämä päivä; ei ole eilistä päivää, joka on eilen aamulla kiitetty ja illalla siunattu. Eilinen on mennyttä, vaan minä en ole, sillä nyt on uusi aamu, minun aamuni! Tänään en suvaitse itseäni. Mutta miksi minä kiitän?
Aikamme on kiittämätöntä, ei suvaitsematonta. Onko aikamme tosiaan kiittämätöntä? Kyllä, sillä juuri itseämme koskevan suvaitsevaisuutemme tähden elämme tänään eilistä uudelleen – ja tahdomme elämästämme ideaalisen! Tahdomme tänään sitä, mitä joillakin on ollut tai mitä he ovat joskus kokeneet tai sanoneet! Näin on syntynyt ajatus ideaalista, suvaitsevaisuutemme mahtavimmasta masiinasta ja ainoasta maalista! Kun elämässä ideaali on eilinen uudestaan, palvelemme väärää jumalaa! Kiirehdimme reagoimaan ja ottamaan kantaa, sorrumme saivartelemaan ja perustelemaan, ryhdymme kopioimaan ja mukautumaan; ja suostumme hurahtamaan muiden mukana, jotta hekin suvaitsisivat meitä, kuten mekin suvaitsemme itseämme. Suvaitessamme aina ensin itseämme elämme ideaalia todellisuutta tekopyhyydessä ja valheessa. Se, mikä ´itse´ on, on se, miksi olemme itsemme suvainneet tulla. Minä olen oma todellisuuteni, se mitä tahdon, niin kauan kuin suvaitsen ´itseäni´. Miellän vapauteni suvaitsevaisuudeksi historiallista itseäni kohtaan ja saan oikeuden ajattelemattomuuteen.
”Minun armoni riittää sinulle.”
Jos tämä aamu on uusi todellisuuteni, se ei ole eilisenkaltainen. Jos uskallan tänään elää, en ajattele elämääni eilisteni ehdoilla, vaan uskallan elää vain huomista varten. Eilinen ei ole totta, koska sitä ei ole. Vain tämä päivä voi olla totta, koska se on. Siksi kiitän aamuisin alkavasta päivästä ja tahdon Jumalan tahdon tapahtuvan oman tahtoni sijaan. Kiitän koko päivästä, jotta oppisin olemaan suvaitsematta eilistä itseäni. Ja huomatkaa, te kaikki, ettei tämä tarkoita eilisen tuomitsemista tai unohtamista, vaan sen kanssa taistellen elämistä, sen välttämätöntä sietämistä ja mukana kuljettamista.
Paavali kirjoitti korinttolaisille:
”Jotta nämä valtavat ilmestykset eivät tekisi minua ylpeäksi, olen saanut pistävän piikin ruumiiseeni, Saatanan enkelin kurittamaan itseäni, etten ylpistyisi. Olen kolme kertaa pyytänyt Herralta, että pääsisin siitä.
Mutta hän on vastannut minulle: ´Minun armoni riittää sinulle. Voima tulee täydelliseksi heikkoudessa´.
Sen tähden ylpeilen mieluimmin heikkoudestani, jotta minuun asettuisi Kristuksen voima. Siksi iloitsen heikkoudesta, loukkauksista, vaikeuksista, vainoista ja ahdingoista, joihin joudun Kristuksen tähden. Juuri heikkona olen voimakas.” (2.Kor.12:7-10)
Kiitos tästä päivästä. Tapahtukoon tänään Sinun tahtosi, Herra! Aamen.
Heikki Pesämaa
Pastori
